Kuntoutusta ja rentoa oleilua

 Viides viikko menossa leikkauksen jälkeen. Tällä viikolla olen kokeillut astua koko painolla kävellessä ja ihan hyvin se sujuu. Aloitin varovasti ensin paikoillaan seisten ja sitten otin muutamia askeleita keppien kanssa. Kävelen välillä myös ilman keppejä, eikä sekään tuntunut pahalta. On pikkasen helpompaa kuljetella tavaroita, kun kädet ovat vapaana. Liikkuminen on nyt paljon rennompaa, kun ei tarvitse varoa jalkaa, vaan uskaltaa astua ihan kunnolla. Silti täytyy muistaa ottaa rauhallisesti, nilkkaa ei saa rasittaa liikaa liian pitkiä aikoja. Lepään siis paljon päivisin ja pidän jalkaa kohoasennossa sekä tasaisella alustalla. Eilen nimittäin kävelin aika paljon, kun siivosin, tein ruokaa ym, niin pari tuntia sen jälkeen nilkan sisäpuolta alkoi särkeä ihan kunnolla. Sellaista vihlovaa kipua. Se oli merkki, että täytyy ottaa rauhallisesti ja ottaa iisisti loppupäivä. Mutta pikku hiljaa edetään ja toivottavasti nilkka vahvistuu ja luut luutuu paikoilleen. Onhan siellä nivelsiteetkin menneet rikki, joten niidenkin paranemisessa kestää. Kipulääkkeitä syön tosi vähän, ainoastaan silloin, kun en saa nukuttua kipujen takia.

Mieli on parempi kuin viimeksi kirjoittaessa, olen ollut ihan hyvällä tuulella ja osannut jopa nauttia esimerkiksi kiireettömistä aamuista, kun saa heräillä rauhassa ja tehdä itselle mieluisia asioita. Ei ole tiukkoja aikatauluja, vaan rentoa oleilua. Mies on ollut koko viikon kipeänä, joten hänkin on ollut kotona, niin ei ole tarvinnut olla yksin. Me ollaan siitä outo pariskunta, että voidaan olla yhdessä 24/7 pitkiäkin aikoja, eikä toisen seura ala ärsyttämään. Osataan puuhailla omiamme, mutta nautitaan myös yhdessä tekemisestä ja keskusteluista. Suhteen alkuaikoina olimme molemmat aika rahattomia (oltiin 18- ja 20-vuotiaita), joten ei ollut yleensä varaa käydä missään ravintoloissa tms. aktiviteeteissa. Olemme tottuneet jo alusta asti siihen, että hauskaa on oltava, vaikka ei olisi penniäkään rahaa ja istutaan neljän seinän sisällä tekemättä mitään. Keksimme jutunaiheita vaikka mistä ja nauroimme/nauramme yhdessä omille tyhmille vitseillemme. Toisen kanssa on helppoa ja rentoa olla, ei tarvitse suorittaa ja voi olla oma itsensä. Se on varmaan yksi pitkän liittomme yhdessä pitävistä voimista. En olisi ikinä uskonut, että tapaan 18-vuotiaana elämäni miehen ja lasteni isän. Paljon on näihin vuosiin mahtunut niin iloa kuin surua, mutta yhdessä otetaan se kaikki vastaan. 

Nyt vaan odotan, että se kuusi viikkoa tulee täyteen ja pääsen lääkäriin kuulemaan, miten parantuminen on edistynyt. Haavat ovat koko ajan siistimmät, täytyy ottaa niistä kuva vaikka kun kuusi viikkoa on kulunut leikkauksesta. Hieron niitä joka päivä rasvan kanssa ensin pyörivin liikkein ja sitten haavan suuntaisesti. Tämän pitäisi estää kiinnikkeiden syntymistä. Iho haavan kohdalta on aika tunnoton eikä hierominen tunnu ollenkaan pahalta. Laitan tähän loppuun vanhan kuvan, jonka otin 5 päivää leikkauksen jälkeen. Mikäs siinä oli lepäillessä, kun kissa kehrää sylissä ja palvelu pelaa, heh!